Gunnarin tarina – Levinnyt eturauhassyöpä
”Mielessäni ei käynyt, että tihentynyt vessassa käynti voisi merkitä jotain vakavaa.”
Nimeni on Gunnar Norlén. Olen 74-vuotias. Minulla on ollut tuuria, sillä vilustumisia ja vuosittaista heinänuhaa lukuun ottamatta olen ollut lähestulkoon koko elämäni ajan terve. Siksi mielessäni ei käynyt, että tihentynyt vessassa käynti voisi merkitä jotain vakavaa. Ajattelin sen olevan vain ikääntymisestä johtuvaa.
Minulle kuitenkin suositeltiin, että kävisin PSA-testissä, johon menin lopulta hieman ennen keskikesää vuonna 2017. Muutamaa päivää myöhemmin tullut vastaus oli kuin isku vasten kasvoja. PSA-arvo, joka saisi olla korkeintaan 3, näytti itselläni kolmeasataakuuttakymmentä. Minulla oli hyvin todennäköisesti joko eturauhasen tulehdus tai eturauhassyöpä, mahdollisesti levinnyt sellainen.
Paikallisessa sairaalassa tehdyt lisätutkimukset vahvistivat, että pelko jälkimmäisestä oli todellinen. Syöpä oli levinnyt imusolmukkeisiin. Myös lapaluusta löytyi muutos, mutta muutoksen laatua ei pystytty selvittämään tavallisella röntgenillä eikä yliopistosairaalan ydinlääketieteen yksikön gammakuvauslaitteella.
Sain tietää, ettei leikkaus ole kohdallani mahdollinen. Samaan aikaan olin huolissani siitä, kuinka kysymys syövän mahdollisesta leviämisestä luustoon jätettiin avoimeksi, eikä tarvittavia toimenpiteitä diagnoosin varmistamiseksi tehty. Lääkäritiimi kävi läpi tapaukseni, ja kuusi viikkoa PSA-testin oton jälkeen sain puhelun, jossa kerrottiin, että hoitoni tulee olemaan palliatiivista. Minut toivotettiin tervetulleeksi saamaan hoitoa kolmen kuukauden kuluttua, lokakuun lopussa. Tulevaisuus ei näyttänyt valoisalta.
Halusin tietää löytyykö muita mahdollisuuksia, ja ennen kaikkea, onko lapaluun muutoksesta mahdollista ottaa koepala, jotta saisin varmuuden siitä, onko kyseessä todellakin etäpesäke. Ajattelin, että jos minulta löydetään luustometastaaseja, se saattaisi ehkä muuttaa suunniteltua hoitoa.
Sopiva hoitosuunta löytyi Helsingistä: ”Vielä on toivoa”
Aloitin lähimmäisteni kanssa intensiivisen tiedon etsimisen Internetistä, ja huomasimme, että eturauhassyövästä on meneillään paljon tutkimusta. Muutamassa isossa tutkimuksessa suositeltiin aktiivisempaa, jopa aggressiivista, otetta levinneen eturauhassyövän hoitoon kuin mitä ruotsalainen terveydenhoito sillä hetkellä tarjosi. Olin valmis saamaan toisen mielipiteen tilanteestani.
Minua suositeltiin ottamaan yhteyttä Helsingissä sijaitsevaan yksityiseen Docrates Syöpäsairaalaan. Sain kuulla, että heillä on käytössään erittäin kehittyneitä ja varmoja syövän diagnostiikkaan tarkoitettuja laitteita. Vahvistusta asiaan sain lääkäriltäni Norrköpingistä, sillä hän oli juuri ollut tutustamassa Docrateehen työnsä puolesta. Hänen vaikutelmansa sairaalan tekemästä työstä oli erittäin positiivinen.
Epäröin kuitenkin soittamista moneen kertaan. Pohdin kauanko hoitoon pääseminen Helsingissä kestäisi, sillä kaikki aika tuntui arvokkaalta. Kun sitten soitin Docrateelle, sairaanhoitaja Johanna Baarman tarjosi minulle ensimmäistä tapaamiskertaa jo samalle viikolle. Viikon päästä keskustelustamme olimme sairaalassa yhdessä vaimoni kanssa täyttämässä lomakkeita, jotta tutkimukset voisivat alkaa.
Heti alusta alkaen olimme vaikuttuneita henkilökunnan tehokkuudesta. Kaikki oli suunniteltu viimeistä yksityiskohtaa myöten, ennen kuin tapasin lääkärini ja sairaalan perustajan Timo Joensuun. Ajat eri tutkimuksiin oli valmiiksi ohjelmoitu, ja kolme päivää tutkimusten jälkeen kävimme tulokset vastaanotolla yhdessä läpi. Ne kaikki osoittivat samaan suuntaan.
Magneettikuvista näkyi, mikä tilanteeni tarkalleen ottaen oli. Imusolmukkeiden lisäksi syöpä oli levinnyt lantioon, ristiluuhun, osaan ylävartalon pienistä luista sekä toiseen olkapäähän. Joensuu antoi minulle ehdotuksia ja ohjeistusta tulevasta hoidosta. En ollut kovin toiveikas, ja kysyinkin häneltä melko suoraan: Onko minulla toivoa? Vastaus oli, että toivoa on, ja että hoidot voitaisiin aloittaa välittömästi. Minun tapauksessani se tarkoitti kemoterapiaa kolmen viikon välein koko syksyn ajan.
Hyvinvointi otettiin hoitojen aikana tosissaan
Neljäntoista päivää tämän jälkeen, elokuun lopussa 2017, olin jo ensimmäisessä kemoterapiassani Helsingissä. Kaikki oli hyvin organisoitu, odottaa ei tarvinnut, ja lisäksi sain hoidostani henkilökohtaista ja asianmukaista tietoa sairaanhoitaja Marianne Ekholmilta, josta tulikin kontaktihenkilöni koko hoitojen ajaksi. Lisäksi Joensuu jatkoi lääkärinäni, mikä teki oloni turvalliseksi.
Jos minulle Ruotsissa ollessani heräsi kysymyksiä, pystyin esittämään ne Kaiku Health –nimisen sähköisen viestintäpalvelun kautta. Vastaukset kysymyksiini sain usein jo seuraavana päivänä, mikä loi suurta turvallisuuden tunnetta. Sain säännöllisin väliajoin myös kyselylomakkeita, joilla ilmoitin mahdollisista ongelmista ja oireista.
”Meistä tuntui kuin olisimme kuuluneet uuteen perheeseen. Emme voi kuin ihailla jokaisen työntekijän, niin sairaanhoitajien, lääkärien, fyysikoiden kuin hallinnonkin ihmisten, päivittäistä tehokkuutta, ymmärrystä ja syvää sitoutumista.”
Hoitojen aikana ruokavalio-ohjeita minulle antoi hyvin pätevä ravitsemusterapeutti Reijo Laatikainen. Ainoa asia, jonka jätin väliin, oli fysioterapia. Sitä ei jostain syystä suositeltu minulle, ja hoitojen jälkeen olisin kaivannut sitä tueksi toipumiseeni.
Docrateella työskentelee fysioterapeutteja, joilla on laaja tietämys ja kokemus syöpäpotilaiden kuntoutuksesta. Lue lisää täältä.
Docrateella saatu kemoterapia ei juuri eronnut omassa läänissäni annetusta kemoterapiasta, mutta sen lisäksi sairaalalla oli keinoja esimerkiksi hiusten lähdön sekä kynsien vahingoittumisen estämiseksi. Hieman yli tunnin kestäneen kemoterapiahoidon jälkeen pystyin matkustamaan heti takaisin kotiin. Hoidot oli mahdollista sopia laivojen aikataulujen mukaan. Matkustimme Ruotsista Suomeen yöllä, sain hoidon aamupäivällä ja pystyimme palaamaan takaisin Ruotsiin jo samana iltapäivänä samalla laivalla.
Hoidot tehosivat
Hormonihoito minulla oli käytössä jo Ruotsissa ja sitä täydennettiin muilla lääkkeillä. Sain listan lääkkeistä, joita ottaisin, minkä lisäksi minulle määrättiin injektioita valkosolujen määrän turvaamiseksi, jolloin olisin vähemmän altis infektioille. Vaimoni antoi injektiot minulle. Menettely toistettiin joka kolmas viikko, yhteensä kuusi kertaa, ja joulukuun puolivälissä olin Helsingissä viimeisessä kemoterapiahoidossani.
PSA-arvoni laski jokaisen käsittelyn jälkeen noin puolella, ja kun hoidot olivat ohi, oli arvoni enää 7. Kaikkein erikoisinta oli kuitenkin ehkä se, etteivät hoidot vaikuttaneet minuun millään tavoin lukuun ottamatta sitä, että kortisoni vähensi unen tarvettani merkittävästi. Minunkaltaiselleni aktiiviselle henkilölle se oli kuitenkin pieni ongelma.
Hoidon toinen osa, joka koostui kahden kuukauden mittaisesta päivittäisestä sädehoitokäsittelystä, alkoi tammikuun puolivälissä vuonna 2018. Tuona aikana minun täytyi olla paikalla koko ajan. Majoittumaan pystyin hyvien ystävieni luona. Sädehoito vaikutti minuun enemmän kuin kemoterapia, mutta tämä oli siedettävää, sillä asunto sijaitsi lähellä Docrateeta. PSA-arvoni laski entisestään ja sädehoidon loppuessa arvo oli enää 1,3.
Viimeinen hoitokierros koostui kahdesta viikon välein annetusta niin sanotusta HDR-hoidosta (High Dose Rate –brakyterapia). Hoidot tehtiin nukutuksessa, ja toimenpiteessä olivat mukana niin anestesialääkäri, kirurgi kuin erikoissairaanhoitajakin.
Unohtumaton kokemus: ”Kuin olisimme kuuluneet uuteen perheeseen”
Viikko ennen pääsiäistä, melkein seitsemän kuukauden jälkeen, kaikki hoidot olivat vihdoin ohi. Viimeisen käsittelyn jälkeen PSA-arvoni oli alle 0,7. Tulos oli yllättävän hyvä. Seuraavassa kontrollissa arvo oli enää 0,1. Tänä päivänä, puolitoista vuotta hoitojen alkamisen jälkeen, PSA:ni on edelleen sama.
Toinen positiivinen puoli Helsingissä vietetyssä vuodessamme oli se, että saimme kanssapotilaista upeita uusia tuttavuuksia. Heistä joidenkin kanssa pidämme edelleen yhteyttä. Niille, jotka joutuvat Docrateella vierailemaan suosittelen myös ottamaan jonkun sukulaisen mukaan tueksi. Minulla se oli oma vaimoni. Hän auttoi minua kaikissa käytännön järjestelyissä.
Olosuhteista huolimatta vuosi oli hyvin myönteinen. Iso kiitos siitä kuuluu kaikille Docrateella työskenteleville, jotka auttoivat meitä varauksettomasti. Meistä tuntui kuin olisimme kuuluneet uuteen perheeseen. Emme voi kuin ihailla jokaisen työntekijän, niin sairaanhoitajien, lääkärien, fyysikoiden kuin hallinnonkin ihmisten, päivittäistä tehokkuutta, ymmärrystä ja syvää sitoutumista. Kuten Timo Joensuu minulle jossain vaiheessa sanoi: ”Kukaan, joka ei ole työstään intohimoinen, ei voi työskennellä meillä”.
Erityiskiitos kuuluu myös omahoitajalleni Marianne Ekholmille: Antamasi hoito sekä rakkautesi näyttelivät tärkeää osaa. Timo Joensuulle: Rauhallisuutesi, ammattimaisuutesi ja asiallisuutesi merkitsivät minulle todella paljon. Sinulla oli aikaa kuunnella kaikki ne ajatukset, joita minulla oli.
Gunnar Norlén
Söderköpingissä, marraskuussa 2018
