Rintasyöpäpotilaan tarina: Täytyy löytää pieniä hyviä hetkiä, vaikka maailma myllertää ympärillä

Oona Haapakorven rintasyöpä antoi ensimmäiset merkkinsä syksyisen sauvakävelylenkin jälkeen, kun vasen kainalo kipeytyi. Kesällä todetun keuhkoveritulpan jäljiltä kunto oli vielä heikko ja sauvakävely oli 48-vuotiaalle Oonalle sopiva tapa palata liikunnan pariin.

– Ensin kuvittelin tietenkin, että kainalo on kipeytynyt sauvakävelystä, harmittomasta vaivasta oletin siinä olevan kyse, muistelee Oona.

– Kun kivut jatkuivat, halusin varmistua asiasta ja varasin ajan gynekologille, hän lisää. Gynekologi lähetti hänet varmuuden vuoksi tarkempiin tutkimuksiin.

– Kun diagnoosi varmistui, olin ymmälläni. Olihan kaikki vielä ollut kunnossa, kun rintakehäni alue oli tutkittu tarkkaan vain 3 kk aikaisemmin. Minulle oli iso järkytys, niin se vaan on, että syöpä indikoi kuolemaa. Ensimmäinen viikonloppu diagnoosin jälkeen meni mieheni kanssa keskustellessa, itku ja raivo tulivat myöhemmin, muistelee Oona.

Ensikäynnin jälkeen päätös oli helppo

Kun diagnoosi varmistui joulukuun alussa, oli Oonalla toiveissa päästä hoitoon mahdollisimman pian. Ensimmäinen aika meni kuitenkin vasta seuraavan vuoden puolelle.

– Se tuntui aivan liian pitkältä ajalta odottaa, halusin saada selvyyden asioista ja päästä aloittamaan hoidot niin pian kuin mahdollista, Oona kertaa mietteitään.

– Ystäväni Ruotsista suositteli minulle yksityistä syöpäsairaalaa Helsingissä, Oona kertoo.

– Ja miten sattuikaan, että olin juuri kuullut Docrates Syöpäsairaalan mainoksen radiossakin, Oona naurahtaa.

Vaikka korona-aikana olikin totuttu olemaan yksin, löi se tässä tilanteessa suoraan päin kasvoja. Syöpä ja yksin oli kurja yhdistelmä.

– Ensimmäisistä lääkärikäynneistä en kyllä muista mitään. Oli raskasta tulla yksin vastaanotolle koronan rajoittaessa saattajien mukanaoloa sairaalassa. Se tunne oli kamala, kun astuin aivan yksin sairaalan ovesta sisään, kuvailee Oona.

– Onneksi mieheni pystyi olemaan etenkin ensimmäisillä vastaanotoilla mukana puhelimen välityksellä, itse en muista niistä mitään. Kokemus oli Oonalle kaikesta huolimatta turvallinen.

– Jo ensimmäisestä käynnistä lähtien koin olevani se kaikista tärkein potilas silloin, kun oli minun vuoroni. Henkilöstö oli sataprosenttisesti läsnä juuri minua varten. Tämä toi turvaa kaiken ikävän keskelle, summaa Oona.

– Kenelläkään ei ollut koskaan kiire eikä ollut sellaista huolta tai kysymystä, jonka vuoksi ei olisi voinut olla yhteydessä. Docrateen henkilöstöltä saamani tuki oli korvaamatonta, kiittelee Oona ja puheissa mainitaan erityisesti hänen oma lääkäri, lääkehoidon ylilääkäri ja syöpätautien erikoislääkäri Tuomo Alanko. Myös Oonan oma koordinoiva hoitaja Helena Juutinen, fysioterapeutti Sonja Snygg sekä Marianne Ekholm lääkehoidosta saavat erityiskiitokset.

– Kyllä päätös aloittaa hoidot Docrateella oli minulle todella selvä, kiteyttää Oona.

Yksilöllinen hoitosuunnitelma

Ennen hoitojen aloitusta hänelle tehtiin tarkat diagnostiset tutkimukset, kuten magneettitutkimukset ja PET-TT-kuvaus. Näin varmistetiin mm. kasvaimen koko ja tarkka sijainti, mahdollinen levinneisyys sekä geeniperimä. Oonan syöpätyypiksi tarkentui kolmoisnegatiivinen rintasyöpä.

Rintasyöpää hoidettiin leikkausta edeltävästi solunsalpaajilla eli sytostaateilla, joita Oona sai 15 viikon ajan. Kasvain pienentyi hyvin, joten toukokuun alussa voitiin edetä säästävään leikkaukseen. Leikkauksessa plastiikkakirurgian erikoislääkäri Jari Viinikainen poisti kasvainalueen. Yhdestä vartijaimusolmukkeesta löytyi vielä syöpäsoluja, joten kainalon imusolmukkeet jouduttiin myös poistamaan.

Leikkauksen jälkeen Oona sai vielä puolen vuoden ajan suun kautta otettavaa solunsalpaajaa. Sen lisäksi hän sai leikkausalueen sädehoidon, jonka tehtävä on varmistaa, ettei sairaus uusiudu paikallisesti rinnassa tai lähi-imusolmukkeissa.

Gazpachoa ja mustajuurikeittoa

Ruoka on Oonalle tärkeä osa elämää, joten se toi lohtua ja niitä tärkeitä pieniä hyviä hetkiä myös vaikean sairauden värittämän arjen keskelle.

– Pahin sivuvaikutus minulle sytostaattien kanssa oli ehdottomasti makuaistin menetys. Vaikka hiuksetkin lähtivät, ei se ollut minulle läheskään niin iso asia, Oona kertoo. Oonalle muodostui tarkat rutiinit niiden ruokien suhteen, jotka maistuivat oman voinnin ja olon mukaan eri vaiheissa sytostaattihoitoja.

– Gazpachoakin soseutettiin hoitojen edetessä aina vaan hienommaksi ja hienommaksi, jotta edes jotain saisin syötyä, Oona muistelee. Kun hänen 50-vuotisjuhlia juhlittiin toipumisen ollessa jo hyvässä vauhdissa ja arvojen tarpeeksi hyviä, koostui menu sairauden ajalta tutuista, turvaa tuoneista ruokalajeista.

– Listalla oli mustajuurikeittoa ja tuota gazpachoa tietenkin, Oona kertoo hymyssä suin.

Tiedonjanoni on ollut kova

Oonalla oli alusta asti vahva luotto omaan toipumiseensa ja siihen, että kyllä hän tästä selviää.

– Toki tiedostan sen, että syöpä voi myös uusiutua, mutta kyllä luotto lääkäreihin ja lääketieteeseen on vahva. Minulle on ollut tärkeää, että olen itse ollut perillä kaikista faktoista, tiedonjanoni on ollut kova.

Yksi selviytymiskeino sairastumisen kanssa onkin ollut se, että olen saanut kaiken mahdollisen tiedon omasta tilanteestani, hoidostani ja toipumiseni etenemisestä, toteaa Oona.

– Tuomollakin oli minulla aina tutkimuksia luettavaksi, Oona kertoo hymyillen.

– Ja sain aina vastaukset kaikkiin kysymyksiini, se oli helpottavaa, summaa Oona.

Juhlahetkiä erilaisen arjen keskellä

Oonalle oli tärkeää säilyttää sairauden keskellä omassa arjessaan myös juhlahetkiä. Ravintolakäynnit yhdessä puolison kanssa olivat hänelle palanen tavallista elämää. Kolme juhlavaa ravintolaillallista toimivat tärkeinä välietappeina Oonan syöpämatkan varrella. Katsoessaan kuvia Savoysta, hän kertaa muistojaan tuolta ajanjaksolta.

– Näitä kuvia katsoessani ymmärrän, että tuo aika on nyt taakse jäänyttä elämää. Onneksi siihen kuului myös näitä erityisiä hetkiä. Saimme ravintolasta kokonaan oman siiven käyttöömme, mikä mahdollisti ravintolakäynnin koronan jyllätessä. Yritän aina muistaa, että kukaan muu ei voi tehdä minun päivästäni parempaa, vain minä itse. Päätin, että sairauden keskellä täytyy olla hyviä hetkiä, vaikka maailma kuinka myllertää ympärillä, toteaa Oona.

Vakava sairastuminen jättää jälkensä

Vakava sairastuminen on jättänyt jälkensä Oonaan monella tapaa.

– Olen aina ollut positiivinen ihminen ja olen pyrkinyt elämään hetkessä, mutta nyt kyllä muistan olla tässä hetkessä ihan oikeasti, hän pohtii.

Oman rankan kokemuksen jälkeen Oonalla on myös suurempi huoli läheisistä.

– Pelkään esimerkiksi aivan uudella tavalla sitä, että puolisoni joutuu onnettomuuteen. Kyllä ymmärrys siitä, mikä elämässä oikeasti on kaikkein tärkeintä, on kasvanut melkoisesti, pohtii Oona.

– Olemme myös käyneet puolisoni kanssa tärkeitä keskusteluja ihan konkreettisella tasolla niistä asioista, joista haluamme toistemme olevan tietoisia, jos kävisi huonosti. Puhuminen on myös tapa selvittää omaa päätäni. Kun saan asiat käsiteltyä, voi elämä taas jatkua, toteaa Oona.

Haluatko varata ajan?